Entisaikaan oli tupa, perhe ja metsämaa. Ihmiset asuttivat kaukaisimpiakin korven kontuja ja elivät kiireettömää, toki työntäyteistä, mutta onnellista elämää. Ihminen eli luonnosta.
Maailma kuitenkin muuttui. Luonto vaihtui betoniviidakoiksi, loputtomaksi suorituspaineeksi. Päivisin kaikkialla näkyi uupuneita, toinen toistaan kiireisimpiä ja ärtyneempiä ihmisiä, suorittamassa päivittäistä kulutusvelvollisuuttaan. Metsien humina oli muuttunut salakavalasti huolentäyteiseksi arjeksi kylmän valon ja hälinän valtakunnassa. Ihminen oli unohtanut juurensa.
Eräänä päivänä metsästä ilmestyi Tervarumpu. Tervarumpu eli metsästä. Luonto oli sen koti. Tervarumpu tarjosi ihmiselle keinon palata ajassa taaksepäin paikkaan, josta kaikki on saanut alkunsa. Se antoi ihmiselle mahdollisuuden hengähtää ja unelmoida, seikkailla ja tutkia. Ja kun elämänmakuinen päivä oli lopuillaan, huolehti Tervarumpu aina siitä, että ihmisellä oli kodikkaan kekseliäs suoja, jossa oli turvallista nähdä unia entisajasta. Elämä oli aitoa ja kohtuullista.
Ja niin tuntui ihmisestä taas hyvältä. Oli keino unohtaa harmaa arki ja saada energiaa. Eläytyä entisaikaan petäjien juurella.
Ihminen palasi juurilleen – Metsään.